Minun tarina

Synnyin ompelijan ja sähkömiehen kolmanneksi lapseksi. Kun olin muutaman vuoden vanha, isällä todettiin kaksi syöpää. Hän meni nopeasti todella huonoon kuntoon. Äiti hoisi isää kotona kolmen lapsen ohella isän kuolemaansa asti.

Kun isä kuoli, äiti vajosi syvään masennukseen. Lapsuudesta muistan parhaiten sen, miten äiti vaan istui olohuoneen sohvalla ja keinutteli itseään siinä. Usein hän sanoi, että jollei hänellä olisi lapsia, hyppäisi hän parvekkeelta alas naru kaulassa. Mua pelotti. En uskaltanut lähteä kotoota pitkäksi aikaa pois, muuta kuin koulussa käymään.

Kun kolme vuotta vanhempi isosiskoni meni yläasteelle, ryhtyi hän kokeilemaan huumeita. Hän jäi niistä kiinni ja mua hävetti mennä samaan yläasteeseen opiskelemaan hänen jälkeensä. Kaikki tiesi, että olen juuri hänen pikkusiskonsa. Tuntui, että opettajat tarkkailivat mua erityisemmin, kuin muita.

Onneksi yläasteen jälkeen sain itse päättää minne lähteä opiskelemaan. Ei tarvinnut enää kulkea hänen perässä. Kun saavutimme aikuisiän, siskolla todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Olihan sen jo arvannutkin, hypomanian aikaan meno oli hurjaa. Parhaimmillaan hän tuhlasi useita tuhansia muutamassa viikossa. Isoveli katko välit meihin, koska syytti äitiä omasta masennuksestaan.

Samoihin aikoihin lääkäri alkoi epäillä äidilläni harhaluuloisuushäiriötä. Hänet yritettiin lähettää pakkohoitoon, koska hän ei suostunut hoitamaan puhjennutta diabetestaan. Äiti ajatteli, että lääkärit valehteli ja yrittivät vain saada hänet syömään lääkkeitä. Mutta ei häntä saatu hoitoon, hän osasi esittää tervettä. Olin ihan poikki ja ahdistunut äidin ja siskon tilanteesta. Perheemme oli todella riitainen.

Moippiin hakeuduin siinä vaiheessa, kun siskoni paljasti päihteidenkäyttönsä laajuuden ja kertoi ystäväpiiristään tarkemmin. Olin ajatellut, että hän on viihdekäyttäjä ja sen pystyin hyväksymään. Kun paljastui, että hän on täysi addikti ja hengailee vaarallisten rikollisten kanssa, päädyin katkaisemaan välimme. Tuntui, että elämäni yksi tukipilari oli murtunut mun alta. En voinut enää luottaa häneen. Tuntuu, ettei hän ole mun siskoni, se tuttu ja turvallinen, vaan joku ihan muu. Hän on muuttunut niin paljon viimeisen parin vuoden aikana.

Hakeuduin Moippiin, jotta saisin ympärilleni ihmisiä, jotka ymmärtävät ajatuksiani ja miksi oon päätynyt omiin ratkaisuihini. Toivon löytäväni Moipin kautta voimavaroja hyväksyä siskoni ja äitini tilanteet ja keinoja elää heidän kanssaan. En voi muuttaa heitä, enkä kuitenkaan haluaisi elää ilman heitä. He ovat ainoa perheeni. Moipissa on muita samanikäisiä nuoria ja he ymmärtää, koska kaikilla on omat tilanteensa. Voidaan yhdessä purkaa näitä fiiliksiä tai unohtaa ne kokonaan ja tehdä jotain mukavaa. Saadaan ihan itse päättää. Tuu säki mukaan, jos läheisen tilanne painaa mieltä!